Sisältä tunnen itseni yhä parikymppiseksi, vaikka aika on
ollut melko armoton minua kohtaan. Henkinen ikähän se merkitsee, eikö
vaan? Näin yritän itselleni uskotella, vaikka peilikuva ei enää miellytä.
Yritän löytää kasvoistani kohtaa, josta pitäisin. Vaikeaa se on, koska
luometkin ovat laskeutuneet silmien päälle kuin esiriput esityksen jälkeen.
Siltä vähän tuntuukin – elämäni on ohi, esitys on päättynyt.
Toisinaan öisin hikoilen niin paljon, että sijauspatjasta
voisi vääntää aamulla sangollisen hikeä. Mieliala on ollut alavireinen, ja
joskus ärähdän miehellenikin niin, että mykkäkoulu jatkuu monta päivää. Minusta
tuntuu, että hän on alkanut välttelemään minua. Taidan olla hänellekin vain
eilispäivän henkäys, vaikka tosiasiassa mies taitaa vältellä minua vain, ettei
joutuisi tulilinjalle.
En ymmärrä, miksi sanotaan, että tässä iässä nainen vasta
kukoistaakin ja elää elämänsä parasta aikaa. Olisipa tämä vain ohimenevää,
tuntuu että oma käytökseni on muuttunut samanlaiseksi kuin teini-ikäisen
tyttäremme…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti