Luova kirjoittaminen 5. tehtävä

Kaisa

Kaisa miettii mielessään, ettei kestä enää tätä odottamisen piinaa. Hän ei yksinkertaisesti jaksa enää odottaa pois pääsyä. Samalla hän katselee harmaita ja kuluneita rappusia, jotka vievät alas juna-aseman halliin. Hän miettii mielessään, kuinka hän asteli niitä alas toivoa täynnä, ja kuinka hän äskettäin pettymyksestä surkeana niitä asteli ylöspäin. Raiteille, joiden äärellä hän nyt seisoo, ja jotka vievät pois Tampereelta. Toivottavasti tämä päivä pyyhkiytyy pois muistista.

-          - Taas taitaa olla juna myöhässä, päivittelee harmaantunut vanha rouva ja katsoo rannekelloaan.  

Vanhan rouvan kello heijastaa kauniisti lyhtypylvään valoa, joka saa sen näyttämään helminauhalta ryppyistä kättä vasten. Aseman kaiuttimista kuuluu tasaisin väliajoin kuulutuksia lähtevistä ja saapuvista junista, ja myös ilmoitus, että InterCity-juna Poriin on myöhässä 15 minuuttia. Vanha rouva oli oikeassa.

Kaisa tutustui kaksi kuukautta sitten yhteen Joonaan, jonka kanssa oli äskettäin sopinut, että hän tulisi Kaisaa tänään vastaan juna-asemalle. Mieluiten julkinen paikka, hän oli ajatellut, ainahan on olemassa se riski että tyyppi olisi joku hirveä raiskaaja. Tätä Kaisa ei kuitenkaan halunnut ajatella sen enempää, ja taisi hän olla jo aika ihastunutkin heidän keskustelujensa perusteella, ja olihan tällä Joonalla ollut komeita kuviakin Facebookissa.

Kaisa kuitenkin järkyttyi tavatessaan miehen, joka oli ehkä 15 vuotta vanhempi kuin kuvissa, kaljuuntunut ja vähintään keski-ikäinen kaljamahainen äijä! Mies pahoitteli heti alussa, ettei ollut täysin kertonut totuutta iästään, mutta Kaisa lamaantui tilanteesta, hymyili ja mutisi jotain pahoitteluksi ja lähti juoksemaan. Ei väliä minne, kunhan tilanne vain olisi ohi.

Maisemat vilistävät silmissä, ikkunasta näkee lähinnä puiden vihreyttä. Siitä on jo aikaa, kun Kaisa on edellisen kerran matkustanut junassa. Aamuista matkaa Tampereelle lukuun ottamatta tietysti.  Erityisen hyvin mieleen on jäänyt kaveriporukan kostea vappureissu Manseen vuonna 2010, silloin kun käytössä oli vielä taajamajunia Pori-Tampere-välillä. He olivat kaikki jo pienessä maistissa ja juhlatunnelmassa, mutta ainakin Kaisan mieleen jäi kaksi resuista ja haisevaa kaverusta, joilla taisi olla kaveriporukkaakin vahvemmat aineet käytössä. Toinen kertoi toiselle nähneensä äsken junan ikkunasta pingviinin ja toinen ihmetteli, onko Suomessa pingviinejä. Lopulta konduktööri poisti heidät junasta Nokialla, koska he olivat tupakoineet vessassa…

Kaisa herää kuulutukseen, jossa naisääni kertoo heidän olevan Kokemäellä. Hän säpsähtää hereille unesta, jossa pingviini on istunut hänen vieressään junassa. Samalla hetkellä hän tajuaa taas istuvansa InterCityssä kohti kotia. Hetken kuluttua hänen puhelimensa alkaa soida, siellä on hänen ystävänsä Iina, joka tietysti haluaa kuulla kaiken tästä päivästä ja Joonasta.

-          - Mooi, Kaisa vastaa tuttuun tapaan.

-          - Moi! No siis arvaat varmaa, et haluun tietää! Kerro kaikki! Olikse yht ihana mitä annoit ymmärtää? Iina aloittaa kyselyn.

-          - Äh, siis ei todellakaa.. Ihan järkytys, mut en haluu puhuu siit tääl junassa. Voitas vaik nähdä ku oon iha just Poris. Tuu vaik käymää töiden jälkee?

-          - Joo, siis täh.. mikä siin sit oli vikana? Sano ny jotai ees, sori ku oon nii utelias! Iina jatkaa kyselyä.

-          - Sanon vaa et kaikki ei oo sitä mitä antaa ymmärtää! Ja loput kerron ku tuut käymää.. Lopetan ny, nähdään.

-          - Aijjaa, no okei.. Moi!

Kaisa painaa Note nelosensa punaista luuria ja huokaisee. Hän niin innoissaan hehkutti Iinalle tapaamista, ja joutuu nyt selostamaan koko painajaisen. Eniten juuri nyt häntä kuitenkin ahdistaa kaikki ne keskusteluviestit, joita Joona on lähettänyt hänen karattua paikalta. Jo alkumatkasta hän laittoi itsensä offline-tilaan, mutta ei hän siinä voi ikuisesti olla. 

Muutenkin, olo tuntuu petetyltä ja häntä kiukuttaa. ”En enää ikinä suostu tapaamaan ketään netissä tavattua”, Kaisa pyörittelee mielessään. Hänen tekisi mieli poistaa kaikki keskustelut ja blokata koko tyyppi, mutta antaa asian kuitenkin toistaiseksi olla. Kuulutus Porista kaikuu joka vaunussa, ja Kaisa pukee ulkotakin päälleen ja tarkistaa tavaransa. Check, kaikki mukana, vihdoin melkein kotona.

Hän astuu junavaunusta ulos ja suuntaa keskustaan päin. Koti, parvekkeellinen kaksio Aittaluodossa, sijaitsee sopivan kävelymatkan päässä ajatusten selvittämiseen. Pian nenään tulvahtaakin jo tuttu paperitehtaan mairitteleva tuoksu ja ainakin hetkeksi hän saa muuta ajateltavaa, vaikkakin haisevaa. 

Ikäkriisi // Tehtävä 4 (pahoittelut pahasta myöhästymisestä!)

Sisältä tunnen itseni yhä parikymppiseksi, vaikka aika on ollut melko armoton minua kohtaan. Henkinen ikähän se merkitsee, eikö vaan? Näin yritän itselleni uskotella, vaikka peilikuva ei enää miellytä. Yritän löytää kasvoistani kohtaa, josta pitäisin. Vaikeaa se on, koska luometkin ovat laskeutuneet silmien päälle kuin esiriput esityksen jälkeen. Siltä vähän tuntuukin – elämäni on ohi, esitys on päättynyt.

Toisinaan öisin hikoilen niin paljon, että sijauspatjasta voisi vääntää aamulla sangollisen hikeä. Mieliala on ollut alavireinen, ja joskus ärähdän miehellenikin niin, että mykkäkoulu jatkuu monta päivää. Minusta tuntuu, että hän on alkanut välttelemään minua. Taidan olla hänellekin vain eilispäivän henkäys, vaikka tosiasiassa mies taitaa vältellä minua vain, ettei joutuisi tulilinjalle.

En ymmärrä, miksi sanotaan, että tässä iässä nainen vasta kukoistaakin ja elää elämänsä parasta aikaa. Olisipa tämä vain ohimenevää, tuntuu että oma käytökseni on muuttunut samanlaiseksi kuin teini-ikäisen tyttäremme…

Tyhmänä olemisesta sakotetaan ankaralla kädellä // Tehtävä 3, henkilöhahmo

Istun makuuhuoneessa tummalla parkettilattialla silmät itkemisestä turvonneina. Päähäni ei mahdu kuin yksi ajatus: ”Miten se oli taas voinut tehdä mulle näin? Miksi mä en riitä?” Lattia tuntuu kylmältä takamuksen alla. Makuuhuone on ainoa paikka kodissa, jossa ei ole lattialämmitystä, mutta sinne minä hetkiä sitten lysähdin.

Samalta oli joskus lapsena, ehkä noin 7-vuotiaana, tuntunut istua omakotitalon kivirappusilla, kunnes äiti tuli vihaisena varoittamaan kylmässä istumisesta ja sitä seuraavasta pissatulehduksesta ja käskemään pois rappuselta. Silloin olin noussut pois välittömästi kylmältä kivirappuselta ja miettinyt äidin sanomisia vielä seuraavanakin päivänä, ja erityisesti tänään. Olin silloin totellut äitiä kiltisti, kuten aina, ja liian kiltti olin ilmeisesti vielä tänäkin päivänä.

Olin itse saanut valita lattioiden pintamateriaalit kaikkiin huoneisiin, ja makuuhuoneeseen halusin välttämättä merbau-parkettia, 3-säleistä ja lakattua. Materiaali ja väri suorastaan huusivat minua valitsemaan juuri sen meidän kotiimme, meidän ikiomaan kotiimme! Lattian väri tuntui siinä vaiheessa minusta sopivan kontrastiltaan täydellisesti beigenväriseen sängynpäätyyn, jonka yläpuolella kiilsi tummanharmaa sisustustarran teksti ”Always kiss me before goodnight”.

Tuhkanvaaleat hiukseni ovat osittain liimaantuneet kasvoihin kaikista suolaisista ja epätoivoisista kyynelistä, ja yksi kiehkura ajautuu jatkuvasti kuiville huulilleni. Yritän työntää märkää kiehkuraa pois, mutta jostain syystä se löytää aina tiensä takaisin suuhuni. Toisaalta, sillä ei ole enää mitään väliä, kunhan vain koko ruumista riipivä tuska loppuisi. Liian monta kertaa olen antanut anteeksi ja joka kerta uskonut muutokseen, ja tässä on lopputulos.

Jo edellisistä kerroista murtunut sydän on jälleen pieninä palasina, mutta syytän vain itseäni. Kai minussa on todellakin jotain vikaa, miksi muuten näin olisi taas tapahtunut. Silmäilen jatkuvasti vieressäni olevaa Fiskarsin fileerausveistä, ja näen mielessäni mitä voisin sillä tehdä. Mika on sen juuri muutama päivä sitten teroittanut kalan fileerausta varten, mutta minä olen keksinyt veitselle jo monia muita käyttötarkoituksia. 

Silminnäkijöiden haastattelut (repliikit)

Silminnäkijä nro. 1:

”No mitä täs ny voi sit sanoo, paskalakeil en oo ennenkää paljoo halunnu kertoo asioit, mut joku punane auto se tais ol, törmäs toisee, olikse sit mopoauto. Enne niil tais ajel vammaset ja vanhat äijät mut nykyää o kovi nuorie suosios. Muisti vois kyl virkistyy ku sais uude Koskise..”

Silminnäkijä nro. 2:

”Auto ajo toista autoo päi! Se toine oli semmone pienempi auto. Mä ootin äitii autossa, ku se oli käymäs nopeesti kaupassa. Isi sanoo noita pienempii mopoautoiks. Nii ja tientukkeeks, ku ne ajaa isin mielestä aina nii hiljaa. Mä kysyin isiltä mitä se tientuke tarkottaa, ja se kerto jotai vaan liian hiljaa ajamisest.”

Silminnäkijä nro. 3:

”Kyl minun mielest tämä henkilöauto aeka pahast ajo tuan mopoauto kylykee, vaikken nii hyvi ossaa sannoo tapahtumie kulusta. Minu ei ol koskaa tarvinna kotopuoles mittää vastaavaa poliisseil kertoo. Minust näytti siltä että mopoauto tuli kolomion takkoo kyl mut kato tämä autolajaja ei yhtää huomannu, olisko vaekka ollunna humalassa. Niin siin on ussein käyny.”

1. tehtävä

Oli maaliskuun  20. päivä, jolloin Toni ajeli Hämeenlinnasta kotiin päin Poriin. Kello näytti jo kahdeksaa illalla, mutta hän ajatteli ajaa rauhallisesti kotiin raskaana olevan avovaimonsa luo. Vastaan ajoi kuitenkin luumunvärinen Audi, jonka kuljettaja oli nukahtanut rattiin. Audi ohjautui vastaantulevien kaistalle ja suoraan päin Tonin keltaista Nissania. Audin kuljettaja oli kaiken lisäksi koulutukseltaan autonasentaja, jonka vähintään pitäisi tietää väsymyksen merkitys autoillessa. Kummatkin kuljettajat, sekä Audi-kuski että Toni, menehtyivät lähes välittömästi.

3 kuukautta myöhemmin

Istun tummalla puupenkillä ja katselen vieressä virtaavaa Kokemäenjokea. Penkkiin on kaiverrettu kahden henkilön nimet, minun ja Tonin,  ja nimien välissä on sydän. Olimme kaivertaneet nimemme penkkiin joitain vuosia sitten pienessä nousuhumalassa, rakastuneina. Silitän mahaani, ja kyyneleet virtaavat vuolaina kastellen punaisen paitani. Kuuntelen kuulokkeista Arttu Wiskarin Mökkitietä ja yritän miettiä huvittavia asioita, kuten Viidakon tähtösten uusinta jaksoa. Ajatukseni karkaavat silti Toniin, yhä uudelleen ja uudelleen. Edelleen olen surun murtama, vihainen ja katkera tapahtuneesta, mutta uusi elämä vatsassani pakottaa jatkamaan.