perjantai 18. syyskuuta 2015

Silminnäkijöiden haastattelut (repliikit)


Silminnäkijä nro. 1:

”No mitä täs ny voi sit sanoo, paskalakeil en oo ennenkää paljoo halunnu kertoo asioit, mut joku punane auto se tais ol, törmäs toisee, olikse sit mopoauto. Enne niil tais ajel vammaset ja vanhat äijät mut nykyää o kovi nuorie suosios. Muisti vois kyl virkistyy ku sais uude Koskise..”

Silminnäkijä nro. 2:

”Auto ajo toista autoo päi! Se toine oli semmone pienempi auto. Mä ootin äitii autossa, ku se oli käymäs nopeesti kaupassa. Isi sanoo noita pienempii mopoautoiks. Nii ja tientukkeeks, ku ne ajaa isin mielestä aina nii hiljaa. Mä kysyin isiltä mitä se tientuke tarkottaa, ja se kerto jotai vaan liian hiljaa ajamisest.”

Silminnäkijä nro. 3:

”Kyl minun mielest tämä henkilöauto aeka pahast ajo tuan mopoauto kylykee, vaikken nii hyvi ossaa sannoo tapahtumie kulusta. Minu ei ol koskaa tarvinna kotopuoles mittää vastaavaa poliisseil kertoo. Minust näytti siltä että mopoauto tuli kolomion takkoo kyl mut kato tämä autolajaja ei yhtää huomannu, olisko vaekka ollunna humalassa. Niin siin on ussein käyny.”

perjantai 4. syyskuuta 2015

1. tehtävä

Oli maaliskuun  20. päivä, jolloin Toni ajeli Hämeenlinnasta kotiin päin Poriin. Kello näytti jo kahdeksaa illalla, mutta hän ajatteli ajaa rauhallisesti kotiin raskaana olevan avovaimonsa luo. Vastaan ajoi kuitenkin luumunvärinen Audi, jonka kuljettaja oli nukahtanut rattiin. Audi ohjautui vastaantulevien kaistalle ja suoraan päin Tonin keltaista Nissania. Audin kuljettaja oli kaiken lisäksi koulutukseltaan autonasentaja, jonka vähintään pitäisi tietää väsymyksen merkitys autoillessa. Kummatkin kuljettajat, sekä Audi-kuski että Toni, menehtyivät lähes välittömästi.

3 kuukautta myöhemmin
Istun tummalla puupenkillä ja katselen vieressä virtaavaa Kokemäenjokea. Penkkiin on kaiverrettu kahden henkilön nimet, minun ja Tonin,  ja nimien välissä on sydän. Olimme kaivertaneet nimemme penkkiin joitain vuosia sitten pienessä nousuhumalassa, rakastuneina. Silitän mahaani, ja kyyneleet virtaavat vuolaina kastellen punaisen paitani. Kuuntelen kuulokkeista Arttu Wiskarin Mökkitietä ja yritän miettiä huvittavia asioita, kuten Viidakon tähtösten uusinta jaksoa. Ajatukseni karkaavat silti Toniin, yhä uudelleen ja uudelleen. Edelleen olen surun murtama, vihainen ja katkera tapahtuneesta, mutta uusi elämä vatsassani pakottaa jatkamaan.