Ikäkriisi // Tehtävä 4 (pahoittelut pahasta myöhästymisestä!)

Sisältä tunnen itseni yhä parikymppiseksi, vaikka aika on ollut melko armoton minua kohtaan. Henkinen ikähän se merkitsee, eikö vaan? Näin yritän itselleni uskotella, vaikka peilikuva ei enää miellytä. Yritän löytää kasvoistani kohtaa, josta pitäisin. Vaikeaa se on, koska luometkin ovat laskeutuneet silmien päälle kuin esiriput esityksen jälkeen. Siltä vähän tuntuukin – elämäni on ohi, esitys on päättynyt.

Toisinaan öisin hikoilen niin paljon, että sijauspatjasta voisi vääntää aamulla sangollisen hikeä. Mieliala on ollut alavireinen, ja joskus ärähdän miehellenikin niin, että mykkäkoulu jatkuu monta päivää. Minusta tuntuu, että hän on alkanut välttelemään minua. Taidan olla hänellekin vain eilispäivän henkäys, vaikka tosiasiassa mies taitaa vältellä minua vain, ettei joutuisi tulilinjalle.

En ymmärrä, miksi sanotaan, että tässä iässä nainen vasta kukoistaakin ja elää elämänsä parasta aikaa. Olisipa tämä vain ohimenevää, tuntuu että oma käytökseni on muuttunut samanlaiseksi kuin teini-ikäisen tyttäremme…

Tyhmänä olemisesta sakotetaan ankaralla kädellä // Tehtävä 3, henkilöhahmo

Istun makuuhuoneessa tummalla parkettilattialla silmät itkemisestä turvonneina. Päähäni ei mahdu kuin yksi ajatus: ”Miten se oli taas voinut tehdä mulle näin? Miksi mä en riitä?” Lattia tuntuu kylmältä takamuksen alla. Makuuhuone on ainoa paikka kodissa, jossa ei ole lattialämmitystä, mutta sinne minä hetkiä sitten lysähdin.

Samalta oli joskus lapsena, ehkä noin 7-vuotiaana, tuntunut istua omakotitalon kivirappusilla, kunnes äiti tuli vihaisena varoittamaan kylmässä istumisesta ja sitä seuraavasta pissatulehduksesta ja käskemään pois rappuselta. Silloin olin noussut pois välittömästi kylmältä kivirappuselta ja miettinyt äidin sanomisia vielä seuraavanakin päivänä, ja erityisesti tänään. Olin silloin totellut äitiä kiltisti, kuten aina, ja liian kiltti olin ilmeisesti vielä tänäkin päivänä.

Olin itse saanut valita lattioiden pintamateriaalit kaikkiin huoneisiin, ja makuuhuoneeseen halusin välttämättä merbau-parkettia, 3-säleistä ja lakattua. Materiaali ja väri suorastaan huusivat minua valitsemaan juuri sen meidän kotiimme, meidän ikiomaan kotiimme! Lattian väri tuntui siinä vaiheessa minusta sopivan kontrastiltaan täydellisesti beigenväriseen sängynpäätyyn, jonka yläpuolella kiilsi tummanharmaa sisustustarran teksti ”Always kiss me before goodnight”.

Tuhkanvaaleat hiukseni ovat osittain liimaantuneet kasvoihin kaikista suolaisista ja epätoivoisista kyynelistä, ja yksi kiehkura ajautuu jatkuvasti kuiville huulilleni. Yritän työntää märkää kiehkuraa pois, mutta jostain syystä se löytää aina tiensä takaisin suuhuni. Toisaalta, sillä ei ole enää mitään väliä, kunhan vain koko ruumista riipivä tuska loppuisi. Liian monta kertaa olen antanut anteeksi ja joka kerta uskonut muutokseen, ja tässä on lopputulos.

Jo edellisistä kerroista murtunut sydän on jälleen pieninä palasina, mutta syytän vain itseäni. Kai minussa on todellakin jotain vikaa, miksi muuten näin olisi taas tapahtunut. Silmäilen jatkuvasti vieressäni olevaa Fiskarsin fileerausveistä, ja näen mielessäni mitä voisin sillä tehdä. Mika on sen juuri muutama päivä sitten teroittanut kalan fileerausta varten, mutta minä olen keksinyt veitselle jo monia muita käyttötarkoituksia.